Ben­jam Pön­ti­nen

Au­rin­ko on juu­ri las­ke­nut ho­ri­son­tin taak­se. Pu­nai­se­na heh­ku­va tai­vaan­ran­ta vär­jää mai­se­man mer­kil­li­sen vä­ri­sek­si. Pu­na­kyl­ki­ras­taan hai­kea lau­lu rai­kaa jo­el­la, ran­ta­puis­tos­sa lau­laa toi­nen. Ruo­ko­kert­tu­nen aloit­taa var­si­nais­ten yö­lau­la­jien kon­ser­tin ran­nal­la kas­va­van pa­jun lat­vas­ta.

Koh­ta jo­ki­var­ren lep­pä- ja tuo­mi­pui­den suun­nas­ta al­kaa kuu­lua toi­sen­lais­ta, aluk­si hy­vin hen­toa, koh­ta voi­mis­tu­vaa ään­tä. Se muis­tut­taa aluk­si vi­hel­lys­tä, sit­ten hui­lua, vii­mein näp­päi­lyä ja rä­ti­nää. Koko il­lan ran­ta­pu­si­kos­sa lau­lel­lut pu­na­kyl­ki­ras­tas jää hel­pos­ti taus­ta­lau­la­jak­si tä­män uu­den so­lis­tin rin­nal­la.

Satakieli laulaa iltaisin ja öisin, parhaimmin alkukesällä. Kuvat Benjam Pöntinen

Tämä upe­a­soin­ti­nen so­lis­ti on sa­ta­kie­li. Ul­koi­ses­ti niin vaa­ti­mat­to­man nä­köi­nen lin­tu pys­tyy tuot­ta­maan mitä kau­nein­ta mu­siik­kia. Sen ää­ni on yk­si voi­mak­kaim­mis­ta ää­nis­tä luon­nos­sa. Soin­tiin­sa se ot­taa vai­kut­tei­ta eli­nym­pä­ris­tön­sä eri lin­tu­la­jien lau­lus­ta ja se­koit­taa nii­tä omaan lau­luun­sa. Sik­si eri alu­ei­den sa­ta­kie­lil­le on muo­dos­tu­nut oman­lai­sen­sa soin­ti, ikään kuin oma mur­teen­sa.

Par­hai­ten sa­ta­kie­len lau­lua voi kuul­la il­lan hä­mär­ty­es­sä ja yöl­lä. Lau­lu voi kan­taa jopa puo­len­tois­ta ki­lo­met­rin etäi­syy­del­le, ran­ta­met­si­köis­sä vie­lä­kin pi­dem­mäl­le. Lau­lun voi­mak­kuu­dek­si on mi­tat­tu jopa 80 de­si­be­liä. Kun lin­tu­jen pe­sin­tä al­kaa, lau­lut on pää­o­sin lau­let­tu. Vain pa­rit­to­mik­si jää­neet poi­ka­mies­lin­nut jat­ka­vat lau­lu­aan yli ju­han­nuk­sen.

Kreik­ka­lai­ses­sa my­to­lo­gi­as­sa sa­ta­kie­li ku­va­taan me­ne­tyk­sen ja vä­ki­val­lan sym­bo­li­na. Eng­lan­ti­lai­ses­sa ru­nou­des­sa se puo­les­taan edus­taa ka­to­a­ma­ton­ta kau­neut­ta. Sa­ta­kie­li on saa­nut lau­lul­laan myös mo­net suo­ma­lai­set ru­noi­li­jat ins­pi­roi­tu­maan.

Vesisiipat saalistavat veden yllä lentäviä hyönteisiä.

benjam pontinen

Myö­hem­min yöl­lä jään seu­rai­le­maan le­pa­koit­ten yö­len­toa ja saa­lis­ta­mis­ta. Ve­si­sii­pat len­tä­vät ai­van lä­hel­lä ve­den pin­taa. Ih­mi­sen ke­hon läm­pö hou­kut­te­lee hyt­ty­siä, sik­si ve­si­sii­pat voi­vat len­tää niin lä­hel­lä, et­tä sii­ves­tä läh­te­vän il­ma­vir­ran voi ais­tia ihol­laan.

Ak­tii­vi­nen saa­lis­tu­sai­ka al­kaa puo­le­nyön tie­noil­la. Ne saa­lis­ta­vat ve­den pin­nan ylä­puo­lel­la len­tä­viä hyön­tei­siä kai­ku­luo­tai­men­sa avul­la. Kai­ken pi­tää osua koh­dal­leen, et­tä le­pak­ko saa vat­san­sa täy­teen. Kyl­mät yöt ja ma­ta­la­pai­neet sa­tei­neen es­tä­vät len­to­saa­lis­tuk­sen. Vaik­ka ne yleen­sä saa­lis­ta­vat yöl­lä, sen es­ty­es­sä ne läh­te­vät jah­taa­maan päi­vä­hyön­tei­siä.

Vesisiippa on yksi Suomen kolmestatoista lepakkolajista.

Saa­lis­tuk­sen ne aloit­ta­vat jo­ki­var­ren hä­mä­ris­sä koh­dis­sa, siel­lä mis­sä ok­sat tai­pu­vat ve­den yl­le. Hä­mä­rän las­keu­tu­es­sa ne siir­ty­vät kau­em­mak­si ran­nan suo­jas­ta. Ke­säy­ön pi­meim­pään ai­kaan ne len­te­le­vät edes­ta­kai­sin jo­el­la ja myös jär­vien se­lil­lä.

Suo­mes­sa on ta­vat­tu kol­me­tois­ta eri le­pak­ko­la­jia. Ete­läi­nen Suo­mi tu­lee il­mas­to­muu­tok­sen myö­tä to­den­nä­köi­ses­ti saa­maan uu­sia le­pak­ko­la­je­ja lä­hi­vuo­si­na. Poh­jo­lan yöt­tö­mään yö­hön ai­no­a­na on so­peu­tu­nut poh­jan­le­pak­ko. Mitä poh­joi­sem­mak­si men­nään, sitä vä­hem­män on le­pa­koi­ta, ja päin­vas­toin, ete­läs­sä on nii­tä enem­män mää­räl­li­ses­ti ja la­jeit­tain. Ete­lä-Poh­jan­maal­la­kin ke­säy­öt al­ka­vat ol­la lii­an va­loi­sia useim­mil­le la­pak­ko­la­jeil­le.

Metsäkurjenpolvi on alkukesän kukkija.

Kesä on par­haim­mil­laan. Luon­to on he­rän­nyt. Se suo­ras­taan ku­kois­taa. Joka ke­vät pää­tän muut­taa vuo­ro­kau­si­ryt­mi­ni – nu­kun päi­väl­lä, val­von yöl­lä luon­nos­sa kul­kien. Ai­na se ei ole on­nis­tu­nut, toi­si­naan kyl­lä.

Kesäyö Nurmonjoella.

Ke­säyö on us­ko­mat­to­man mo­ni­muo­toi­nen ja kau­nis.