Pi­hal­la oli juu­ri so­pi­vas­ti pak­kas­ta mi­nun ma­kuu­ni. Pi­dän tal­ves­ta, kos­ka sil­loin joka pai­kas­sa on val­kois­ta ja kim­mel­tä­vää, omal­la ta­val­laan tai­a­no­mais­ta. On mu­ka­vaa, kun pak­ka­nen ni­pis­te­lee pos­kia ja joka paik­ka täyt­tyy lu­mel­la. Kä­ve­lin Pam­pu­lan kans­sa tut­tua puis­toa päin. Ta­pai­sin puis­tos­sa par­haan ys­tä­vä­ni Aten ja muut ys­tä­vä­ni Ker­tun, Oli­ve­rin ja Oli­ve­rin koi­ran, Ru­si­nan. Pam­pu­la sai­si vih­doin ta­va­ta Ru­si­nan. Niis­tä tu­lee var­mas­ti hy­vät, eh­kä jopa par­haat ys­tä­vät.

Kun saa­vuin puis­toon Kert­tu sän­tä­si luok­se­ni.

– Voi om­pa se söpö! Mikä sen nimi on? Osaa­ko se jo temp­pu­ja? Kert­tu hös­söt­ti. Hän ra­kas­ti koi­ria, var­sin­kin pen­tu­ja mut­ta Kert­tu ei voi­nut saa­da koi­raa, sil­lä hä­nen äi­tin­sä oli hy­vin al­ler­gi­nen.

– Sen nimi on Pam­pu­la. Ja ei, se ei osaa vie­lä temp­pu­ja, ker­roin.

Oli­ver oli rau­hal­li­sem­pi. Hän kä­ve­li rau­hal­li­ses­ti luok­sem­me ja an­toi Pam­pu­lan hais­taa kät­tään. Pam­pu­la oli roh­kea. Se meni roh­ke­as­ti Ru­si­nan luo hän­tä hei­lu­en. Ne al­koi­vat leik­kiä. Puis­ton ym­pä­ril­lä oli ai­dat, jo­ten pääs­tim­me koi­rat va­paik­si.

– Mis­sä At­te on? ky­syin.

– Se pis­ti vies­tiä. Se tu­lee koh­ta, Oli­ver vas­ta­si sil­lä ai­kaa, kun Kert­tu leik­ki koi­rien kans­sa.

At­te oli ol­lut koko al­ku­lo­man reis­sus­sa Ro­va­nie­mel­lä iso­van­hem­pien­sa luo­na ja tu­li­si tä­nään ko­tiin. Oli­ver taas oli sai­ras­ta­nut vii­me ai­koi­na ei­kä sen ta­kia ol­lut pääs­syt mi­nun ja Ker­tun kans­sa. Olin ol­lut Ker­tun kans­sa, joka viik­ko. Hän oli syy­tä­nyt mi­nul­ta ky­sy­myk­siä uu­des­ta pen­nus­ta. Ker­tun kans­sa ei iki­nä tul­lut tyl­sää.

Seu­ra­sim­me Ker­tun ja koi­rien leik­kiä, kun joku hy­päh­ti ta­kaa­päin ha­laa­maan mi­nua. Se­hän oli At­te!

– At­tee­eeee! Mul on ol­lut hur­ja ikä­vä!, kil­juin.

At­te nau­roi: – Mä tie­dän!

Ir­rot­tau­duin Ates­ta. At­te ha­la­si myös Oli­ve­ria.

– Moro, moro! Kä­vit­kö kat­toos jou­lu­puk­kia?, Oli­ver ky­syi.

– No en käy­ny mut mun vaa­ri on mel­kein sama asia, At­te nau­roi.

Aten nau­ru oli lem­pi­a­si­a­ni iki­nä. Ha­lu­sin tie­tää kai­ken Aten reis­sus­ta mut­ta hän ei eh­ti­nyt ker­toa vie­lä kaik­kea, kos­ka tuli pi­me­ää ja kaik­kien piti men­nä ko­tiin. En voi­nut läh­teä vie­lä, sil­lä ju­mi­tuin kat­so­maan jää­ty­nyt­tä lah­tea, joka si­jait­si ai­dan toi­sel­la puo­lel­la. Lah­tea kier­si mu­ka­va pol­ku, jota pit­kin minä ja äi­ti usein kä­ve­lim­me.

Yh't äk­kiä mi­nut val­ta­si kum­mal­li­nen tun­ne, et­tä joku tui­jot­tai­si mi­nua. Kään­nyin kat­so­maan si­vul­la­ni ole­vaa ra­ken­nus­ta koh­ti ja ihan tot­ta joku mies tui­jot­ti mi­nua. Mie­hel­lä oli kum­mal­li­set vaat­teet, vaik­ka ei niin sai­si sa­noa. Hä­nel­lä oli mus­ta mel­kein pol­viin ulot­tu­va tak­ki ja kirk­kaan pu­nai­nen pipo. Mie­hel­lä oli mu­ka­naan iso ruos­tei­nen rau­ta­la­pio ja pu­he­lin, jota hän vä­hän vä­liä vil­kui­li. Hän näyt­ti ker­ras­saan hur­jal­ta. Eh­kä jopa hiu­kan pe­lot­ta­val­ta. Kun Pam­pu­la näki mie­hen, se al­koi räk­syt­tä­mään ki­me­äl­lä ää­nel­lään. Rä­päy­tin sil­mi­ä­ni ja mies oli pois­sa. Hän oli ka­don­nut, kuin tuh­ka tuu­leen.

Kun olin syö­nyt il­ta­pa­lan, ka­pu­sin ylä­ker­taan, huo­nee­see­ni. Lai­toin Atel­le vies­tiä omi­tui­ses­ta mie­hes­tä, kun isä­ni tuli huo­nee­see­ni.

– Hy­vää yöt-, Hel­mii­na nyt se pu­he­lin pois ja nuk­ku­maan! isä to­rui.

– Juu, juu, huik­ka­sin ja lai­toin pu­he­li­me­ni täpö täy­del­le yö­pöy­däl­le.

Näin us­vais­ta, kat­ko­nais­ta un­ta. Kä­ve­lim­me lah­den vier­tä. Sit­ten nä­ky­mä muut­tui. Näin pie­nen ik­ku­nan, tyh­jäh­kön huo­neen, jon­ka lat­tia oli pu­ner­ta­van tam­men­vä­ris­tä. Siel­lä oli pie­ni pöy­tä, jos­sa oli laa­tik­ko. Ojen­sin kät­tä­ni koh­ti laa­ti­kon kah­vaa ja sit­ten kaik­ki ta­pah­tui niin äk­kiä. Ta­ka­na­ni ovi pais­kau­tui au­ki, näin po­lii­si­au­ton välk­ky­vät va­lot ja juok­sin taas lah­den vier­tä. Nyt­käh­din ylös sän­gys­tä­ni huo­hot­ta­en ja hi­ki­se­nä. Kuu­lin vie­lä­kin po­lii­si­au­ton ul­vo­van si­ree­nin.

Kä­ve­lin koh­ti puis­toa. Täl­lä ker­taa en ot­ta­nut Pam­pu­laa mu­kaa­ni. Se oli vain nuk­kua tu­his­sut omas­sa pie­nes­sä pe­dis­sään. Oli­ver­kaan ei ot­ta­nut Ru­si­naa mu­kaan­sa. Kert­tu oli sii­tä hy­vin pet­ty­nyt, kun ei pääs­syt­kään lei­kit­tä­mään koi­ria. Tä­nään kä­ve­lim­me pol­kua, joka kul­ki lah­den vier­tä.

– Mä näin hiu­kan ou­toa un­ta, sa­noin.

– Siis niin mä­kin, Oli­ver huuh­dah­ti ja jat­koi: –Mut­ta se oli pi­kem­min­kin us­ko­ma­ton­ta ei­kä ou­to.

An­noin Oli­ve­rin ker­toa unen­sa en­sin.

– Niin siis mä olin sii­nä las­ket­te­le­mas­sa ja mä ve­din iha hur­jan vai­kees­ta bok­sis­ta tup­la­bäk­kä­rin! Siis se oli ihan mah­ta­vaa! Mut­ta sit­ten joku jää­tä­vän iso lok­ki nap­pa­si mut, Oli­ver ker­toi hä­kel­ty­neen, kun me muut nau­roim­me. Oli­ver on hur­jan hyvä las­ket­te­le­maan, vaik­ka ei it­se sitä myön­nä­kään.

– Oli­ko sul­la Hel­mii­na joku uni myös, At­te ky­syi. En tien­nyt ha­lu­sin­ko ker­toa un­ta­ni.

– Öm, no ei oi­ke­as­taan, em­min ker­toi­sin­ko un­ta, mut­ta pää­dyin sii­hen tu­lok­seen, et­tä en ker­toi­si un­ta ai­na­kaan vie­lä.

At­te kat­soi mi­nua epäi­le­väs­ti.

– No okei sit.

Ker­tun pu­he­lin al­koi pi­ri­se­mään hä­nen tak­kin­sa lii­an isos­sa tas­kus­sa.

– Moi! - Häh? - Mikä? - Juu, mä tuun, Kert­tu sa­noi.

– Äi­ti soit­ti ja sa­noi, et­tä sil­lä on jo­tain asi­aa mul­le. Eh­kä se on löy­tä­nyt meil­lä jon­kun so­pi­van koi­ra­ro­dun, Kert­tu in­toi­li.

– Mä kyl­lä vä­hän epäi­len, minä sa­noin.

Kert­tu sän­tä­si juok­suun ko­ti­aan koh­ti. Jat­koim­me kä­ve­lyä, kun­nes huo­ma­sin pit­kä­tak­ki­sen mie­hen, joka kä­ve­li hiu­kan kau­en­pa­na ja vil­kui­li ym­pä­ril­leen her­mos­tu­neen oloi­ses­ti. Hän näyt­ti jo­ten­kin tu­tul­le ja sit­ten muis­tin, kun sama mies oli tui­jot­ta­nut mi­nua pari päi­vää sit­ten. Tö­näi­sin mei­dät vie­rei­sen puun taak­se pii­loon juu­ri ja juu­ri en­nen, kuin mies kään­tyi kat­so­maan taak­seen.

– Hel­mii­na, mitä sä teet, Oli­ver ky­syi när­käs­ty­nee­nä.

– Shhhh, si­hah­din.

– Tuo mies tuol­la on se mies, jos­ta ker­roin si­nul­le At­te, si­pi­sin.

– Oi­kees­tik­ko, At­te ky­syi ja kat­soi mies­tä puun ta­kaa.

– Joo, ihan var­mas­ti, sa­noin.

At­te oli ker­to­nut mie­hes­tä tie­ten­kin Oli­ve­ril­le, jo­ten hän tie­si mis­tä pu­huim­me.

– Hei Hel­mii­na, ei­kö tuol­la mie­hel­lä ol­lut­kin pu­nai­nen pipo, Oli­ver ky­syi mie­tis­kel­len jo­tain.

– Joo, sa­noin ja huo­ma­sin et­tei mie­hel­lä ol­lut pi­po­aan pääs­sään.

– On­ko se sat­tu­maa, et­tä Kert­tu lait­toi mul­le just vies­tiä, et­tä niit­ten ko­tiin oli mur­tau­dut­tu päi­väl­lä, kun sen äi­ti oli ol­lut kau­pas­sa ja niil­tä ei ol­tu va­ras­tet­tu mi­tään pait­si joku ar­vo­ton vih­reä me­de­al­jon­ki. Ei mi­tään muu­ta, vaik­ka niit­ten koti on täyn­nä kaik­kea ar­vo­kas­ta, Oli­ver jat­koi pa­ha­en­tei­sen ma­tal­la ää­nel­lä.

– Ja sär­je­tyn ik­ku­nan vie­res­tä löy­tyi kirk­kaan pu­nai­nen pipo.

At­te jäy­kis­tyi vie­res­sä­ni, kun it­se hau­koin hen­keä. Läh­dim­me Ker­tun luok­se juok­su­jal­kaa. Ker­tun äi­ti oli ihan her­mo­na. Hän vain kä­ve­li ym­pä­ri ta­loa ja mu­mi­si it­sek­seen.

– Ei voi ol­la tot­ta, ei voi ol­la tot­ta...

Ker­tun äi­ti kä­ve­li ma­kuu­huo­nee­seen­sa ja is­tah­ti täy­del­li­ses­ti pe­da­tun sän­gyn pääl­le.

– Hei Suvi, saan­ko mä ky­syä, et­tä kuin­ka ar­vo­kas se koru on, At­te ky­syi Ker­tun äi­dil­tä.

– Se on kor­vaa­ma­ton, Suvi sa­noi ja pu­dis­te­li pää­tään.

– Se on kul­ke­nut su­vus­sa su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le, Suvi jat­koi.

Yleen­sä Suvi piti ta­lon­sa suo­ras­taan upe­as­sa kun­nos­sa. Hän oli hy­vin hert­tai­nen ja rau­hal­li­nen nai­nen, mut­ta nyt oli toi­sin. Hä­nen ta­lon­sa ri­ko­tun ik­ku­nan sir­pa­lei­ta oli vie­lä lat­ti­al­la, ver­hot oli­vat rie­ka­lei­na, olo­huo­neen ko­ko­lat­ti­a­ma­tos­sa oli ku­rai­sia ken­gän­jäl­kiä, kuk­ka­mal­ja­koi­ta ja -ruuk­ku­ja oli kaa­tu­nut ja mul­taa oli lat­ti­oil­la. Su­vin sil­mät pu­ner­ti­vat, kos­ka hän oli sel­väs­ti it­ke­nyt. Hä­nen hiuk­se­na oli­vat hu­jan ha­jan kas­voil­la ja ol­ka­päil­lä ja hä­nen "pa­ran­ta­vat" lää­kä­rin kä­ten­sä tä­ri­si­vät.

Jä­tim­me Su­vin rau­haan ja me­nim­me Ker­tun huo­nee­seen. Ker­tul­la oli iha­na par­vi­sän­ky ja sen al­la val­koi­nen säk­ki­tuo­li ja jät­ti­läis­peh­mo­le­lu­ja. Lem­pi asi­a­ni Ker­tun huo­nees­sa oli kui­ten­kin nur­kas­sa ole­va an­tiik­ki­nen kir­joi­tus­pöy­tä. Ase­tuim­me aloil­lem­ma ja aloi­tim­me miet­ti­mään ta­pah­tu­nut­ta. Täl­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa alan yleen­sä nau­ra­maan, vaik­ka se ei ole suo­ta­vaa ja niin kävi nyt­kin. Aloin nau­ra­maan, kun At­te rok­kuin par­vi­sän­gyn por­tais­sa vää­rin päin. Hä­nen si­le­ät vaa­le­at hiuk­sen­sa viis­ti­vät mel­kein maa­ta.

– Hihi hihi hihi hihi, ki­ka­tin ja Kert­tu ryh­tyi nau­ruun mu­kaan.

– Ei­kö ih­mi­nen saa enää miet­ti­äk­kään rau­has­sa, At­te to­kai­si leik­ki­säs­ti. Kert­tu ja minä lo­pe­tim­me nau­ra­mi­sen ja yri­tim­me kes­kit­tyä.

Kes­kit­ty­mi­se­ni her­paan­tui, kun kat­soin Oli­ve­ria, joka näyt­ti oi­val­ta­neen jo­tain. Hän kat­soi mi­nuun ja ker­toi te­o­ri­an­sa.

– Mitä jos pu­na­pi­po­hiip­pa­ri tie­si ko­rus­ta jo­tain, mitä me ei?

Ki­pai­sim­me Su­vin huo­nee­seen. Suvi is­tui vie­lä­kin sän­kyn­sä pääl­lä ja oli pai­na­nut pään­sä pol­viin­sa.

– Äi­ti, oli­ko me­dal­jon­ki jo­ten­kin eri­koi­nen, Kert­tu ky­syi. Suvi nos­ti pään­sä ylös.

– Se oli kor­vaa­ma­ton, sa­noin­han jo, Suvi sa­noi ja huo­ka­si.

– Niin, mut­ta oli­ko sii­nä mi­tään mitä et ole ker­to­nut meil­le, Kert­tu li­sä­si.

Suvi huo­ka­si uu­des­taan.

– No, me­dal­jon­gis­sa oli erään­lais­ta tai­kaa, joka pa­ran­taa sai­rauk­sia ja vam­mo­ja, Suvi ker­toi hil­jai­sel­la ää­nel­lä.

Suvi oli sai­raa­lan pa­ras lää­kä­ri et­tä ki­rur­gi. Hän käyt­ti ko­ru­aan apu­na töis­sä, mut­ta vain va­ka­vim­mis­sa ta­pauk­sis­sa. Suvi ker­toi, et­tä ai­no­at, jot­ka ko­run tai­as­ta tie­si­vät oli­vat Ker­tun mum­mo, Su­vin pomo ja nyt me. Mut­ta joku muu­kin tie­si me­dal­jon­gin tai­as­ta.

– Se täy­tyy saa­da ta­kai­sin! Vää­ris­sä kä­sis­sä se voi ol­la vaa­rak­si, Suvi pa­rah­ti.

– Me et­si­tään se va­ras, Oli­ver huu­dah­ti.

– Et­te to­del­la­kaan et­si! Po­lii­sit hoi­ta­vat sen. Se tyyp­pi voi ol­la vaa­ral­li­nen, Suvi kiel­si, mut­ta em­me us­ko­neet. Me­nim­me suun­nit­te­le­maan asi­aa Ker­tun huo­nee­seen.

– Mei­dän täy­tyy löy­tää se hiip­pa­ri. Me tie­de­tään sii­tä mie­hes­tä pal­jon enem­män, kuin po­lii­sit, sa­noin.

– Mies on ol­lut usein puis­ton lä­hel­lä. Se voi ol­la taas siel­lä, At­te kek­si.

– Mut­ta, jos se ei ole, se on ai­na­kin kul­ke­nut siel­lä ja jät­tä­nyt ha­jun­sa sin­ne, Oli­ver sa­noi. Hä­nen täy­tyi ava­ta asi­aan­sa vä­hän.

– Niin siis, jos Ru­si­na hais­taa pu­nais­ta pi­poa se var­mas­ti löy­tää vai­nun mie­hes­tä, Oli­ver li­sä­si.

Nyt ta­ju­sim­me mitä Oli­ver tar­koit­ti. Ru­si­na oli ko­ke­nut ly­hyt­kar­vai­nen met­säs­tys­koi­ra, joka ai­van var­mas­ti löy­täi­si vai­nun hiip­pa­ris­ta. Kä­vim­me olo­huo­nees­sa nap­paa­mas­sa pi­pon ja me­nim­me pu­ke­maan ul­ko­vaat­teem­me pääl­le. Suvi kä­ve­li etei­seen. Kert­tu eh­ti on­nek­si lait­taa pi­pon tak­kin­sa tas­kuun. Tä­hän tar­koi­tuk­seen tas­kut oli­vat juu­ri so­pi­van ko­koi­set.

– Mi­hin­käs me­net­te, Suvi ky­syi kul­mat hie­man ko­hol­la.

– Len­kit­tä­mään Ru­si­naa, At­te kek­si en­sim­mäi­se­nä. Aten vale oli niin ta­va­no­mai­nen, et­tä Suvi ot­ti sen to­des­ta ja pää­sim­me ha­ke­maan Ru­si­naa.

Oli­ve­rin ko­to­na ker­roim­me sa­man val­heen ja Oli­ve­rin van­hem­mat us­koi­vat sen.

Mat­kal­la puis­toon po­jat kek­si­vät yhä us­ko­mat­to­mam­pia ja epä­to­del­li­sem­pia ta­po­ja ku­kis­taa me­dal­jon­ki­va­ras, mut­ta Kert­tu oli epä­ta­val­li­sen hil­jai­nen.

– Kert­tu, on­ko kaik­ki hy­vin? Vai­ku­tat vä­hän pois­sa­o­le­val­ta, ky­syin huo­les­tu­nee­na.

Kert­tu kat­sah­ti mi­nuun päin.

– Mua pe­lot­taa, Kert­tu so­per­si.

– Mitä jos se mies on oi­kees­ti vaa­ral­li­nen? Mitä jos jol­le­kin meis­tä ta­pah­tuu jo­tain, Kert­tu mu­reh­ti. Ha­la­sin Kert­tua ja va­kuu­tin:

– Ei meil­le käy mi­tään.

Saa­vuim­me puis­ton por­til­le, mut­ta mies­tä ei nä­ky­nyt. Kert­tu kai­voi pi­pon tas­kus­taan ja ojen­si sitä Ru­si­nal­le. Ru­si­na sai vai­nun ja al­koi ve­tä­mään hih­nas­saan pol­kua koh­ti nenä maa­ta viis­tä­en. Kä­ve­lim­me pol­kua ja sit­ten näim­me sen mitä et­sim­me, pit­kä­tak­ki­sen mie­hen. Oli­ver pal­kit­si Ru­si­nan herk­ku­pa­lal­la ja hi­das­tim­me vauh­tia. Seu­ra­sim­me mies­tä hi­taas­ti so­pi­van vä­li­mat­kan pääs­tä. Hän al­koi hi­das­taa tah­ti­aan ja kään­tyi hy­lä­tyn van­hah­kon ta­lon pi­haan, joka oli lu­men pei­tos­sa. Mies meni si­sään ta­loon.

Nyt kun us­kal­sim­me pu­hua, sa­noin:

– Men­nään ton lu­mi­pen­kan taak­se pii­loon ja sit, kun mies läh­tee men­nään si­säl­le ta­loon.

Osoi­tin tien toi­sel­la puo­lel­la ole­vaa lu­mi­penk­kaa. Kert­tu näyt­ti ah­dis­tu­neel­ta.

– Kert­tu kaik­ki on hy­vin, ei meil­le ta­pa­hu mi­tään, rau­hoit­te­lin Kert­tua.

– Sit­ten vain odo­tim­me lu­mi­pen­kan ta­ka­na. Kun olim­me odot­ta­neet var­maan pääl­le kym­me­nen mi­nuut­tia, mies tuli ulos ta­los­taan. Hän kat­soi ym­pä­ril­leen ja läh­ti harp­po­maan sa­maan suun­taan, mis­tä olim­me tul­leet. Kun mies­tä ei enää nä­ky­nyt, juok­sim­me ta­loon si­säl­le. Talo oli mel­ko tyh­jä, mut­ta jol­lain ta­val­la kau­nis­kin. Se oli kak­si­ker­rok­si­nen. Por­tai­den kai­teet oli­vat sa­maa puu­ta kuin lat­tia, pu­ner­ta­vaa puu­ta. Tuli mie­leen tam­mi. Ja sit­ten mie­lee­ni pa­la­si päi­viä sit­ten nä­ke­mä­ni uni, en­neu­ni.

– Mä oon näh­ny un­ta täs­tä ta­los­ta! Mä tii­än mis­sä me­dal­jon­ki on, hih­kai­sin ja ka­pu­sin por­taat ylös ja aloin avai­le­maan ovia ja et­si­mään sitä tiet­tyä huo­net­ta. Muut seu­ra­si­vat pe­räs­sä­ni sil­mät ym­myr­käi­si­nä.

Ava­sin käy­tä­vän toi­sek­si vii­mei­sen oven ja sen ta­kaa avau­tui unes­sa nä­ke­mä­ni pie­ni huo­ne. Muut tu­li­vat pe­räs­sä­ni huo­nee­seen ja Oli­ver, joka tuli vii­mei­se­nä, sul­ki oven pe­räs­sään.

– Tämä se on! Tämä on se huo­ne, hih­kuin mel­kein on­nen kyy­ne­leet sil­mis­sä.

Tar­tuin laa­ti­kon pie­neen ve­ti­meen ja ava­sin sen. Sil­mä­ni avau­tui­vat jär­ky­tyk­ses­tä ja kal­pe­nin. Laa­tik­ko oli tyh­jä. Muut­kin nä­ki­vät sen. Sit­ten kun luu­lin, et­tei pa­hem­mak­si voi men­nä, kuu­lim­me ul­ko-oven avau­tu­van. Olim­me sa­mas­sa ta­los­sa me­dal­jon­ki­var­kaan kans­sa. Kuu­lim­me hä­nen lä­hes­ty­vät as­ke­leen­sa. Kyy­ne­leet ki­ho­si­vat sil­mii­ni. Tämä kaik­ki oli syy­tä­ni. Olin aset­ta­nut mei­dät kaik­ki vaa­raan. Kert­tu nyyh­kyt­ti ää­net­tö­mäs­ti vie­res­sä­ni ja Oli­ver näyt­ti kuin val­mis­tau­tui­si tap­pe­luun. It­se olin vain jäy­kis­ty­nyt kes­kel­le huo­net­ta ja kyy­ne­leet va­lui­vat pos­kil­le­ni.

Ovi pa­mah­ti au­ki ja näin en­sim­mäis­tä ker­taa mie­hen kas­vot. Hän­hän oli Su­vin pomo. Kert­tu hen­käi­si vie­res­sä­ni hil­jaa.

– Luu­lit­te­ko to­del­la, et­tä jät­täi­sin maa­il­man ar­vok­kaim­man ko­run tän­ne, mies nau­roi ja ot­ti tas­kus­taan vih­re­än me­dal­jon­gin roik­ku­maan sil­miem­me eteen.

– Luu­lin, et­tä teis­tä koi­tui­si har­mia, mut­ta teit­te tä­män ai­ka hel­pok­si mi­nul­le. Kun tei­dät löy­de­tään, olen jo kau­ka­na me­rel­lä, mies he­kot­ti. Ru­si­na mu­ri­si hä­nel­le.

Hän tun­ki ko­run tas­kuun­sa ja läh­ti sa­la­man­no­pe­as­ti huo­nees­ta. Oli­ver juok­si ovel­le, mut­ta ei saa­nut sitä au­ki.

– Se on lu­kos­sa, Oli­ver ki­ro­si. Ro­jah­din lat­ti­al­le.

– Kaik­ki on mun syy­tä! Me ol­laan lu­kit­tui­na jo­hon­kin huo­nee­seen ei­kä me saa­tu edes me­dal­jon­kia ta­kai­sin, it­kin lat­ti­al­la.

At­te nos­ti mi­nut pys­tyyn ja hy­myi­li.

– Hel­mii­na, toi ei ole tot­ta. Kato mitä mul­la on, At­te nos­ti tas­kus­taan, us­ko­kaa tai äl­kää, Su­vin vih­re­än me­dal­jon­gin. Kaik­ki me aloim­me hy­myi­le­mään ja teim­me kun­non ryh­mä­ha­lin.

Kun mies oli ti­put­ta­nut ko­run tas­kuun­sa, hän oli oi­ke­as­ti ti­put­ta­nut sen huo­maa­mat­taan ovi­sei­nään no­jaa­van Aten kä­teen.

– Okei, yks on­gel­ma vä­hem­män mut, mi­ten me pääs­tään tääl­tä pois, Oli­ver mie­tis­ke­li.

Kert­tu niis­kai­si ja sa­noi:

– Me voi­tai­siin rik­koa ik­ku­na ja hy­pä­tä lu­mi­han­keen.

– Toi oli Kert­tu var­maan pa­ras idea iki­nä, Oli­ver huu­dah­ti.

Oli­ver rik­koi ik­ku­nan pie­nel­lä pöy­däl­lä ja hyp­pä­si en­sim­mäi­se­nä alas Ru­si­na sy­lis­sään. Seu­raa­vak­si hyp­pä­si Kert­tu ja vii­mei­sek­si minä ja At­te. Juok­sim­me lah­den vier­tä puis­to­au­ki­ol­le mis­sä äi­tim­me, isäm­me ja pari po­lii­sia et­si lu­mi­sa­tee­seen ka­don­nei­ta jäl­ki­äm­me.

– Suvi! Me saa­tiin se! At­te sai ko­run, minä huu­sin.

At­te an­toi me­dal­jon­gin Su­vil­le, joka ha­la­si mei­tä kaik­kia ja it­ki on­nen­kyy­ne­lei­tä. Ai­kui­set oli­vat ym­mäl­lään, mi­ten saim­me ko­run ja mi­ten kaik­ki oli oi­kein ta­pah­tu­nut.

Po­lii­sit läh­ti­vät Su­vin ah­neen po­mon pe­rään he­li­kop­te­reil­la.

– Ku­kaan ei kyl­lä taa­tus­ti us­ko tätä kou­lus­sa, At­te huu­dah­ti.

– Tää oli pa­ras loma iki­nä, hih­kuim­me.

Sen pi­tui­nen se.

Pin­ja Kuu­si­nen
Ala­nur­mon kou­lu 6.lk
La­pua