Har­vem­min tör­mää kes­kus­te­lui­hin, jois­sa tai­de ja tie­de li­mit­tyi­si­vät toi­siin­sa. Sa­moin ur­hei­lu ja muu kult­tuu­ri saa­te­taan näh­dä toi­sis­taan ir­ral­li­si­na. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rät­ty poh­ti­maan, mitä uut­ta eri ta­ho­jen luo­va yh­teis­työ voi an­taa.

Tai­teen hyö­dyn­tä­mi­nen pe­rin­tei­se­nä kä­si­te­tyn tai­de­kon­teks­tin ul­ko­puo­lel­la on vie­lä mo­nel­le tun­te­ma­ton asia. Tai­teel­li­nen asi­an­tun­ti­juus, mikä tar­koit­taa tai­tei­li­jan luo­vaa lä­hes­ty­mis­ta­paa haas­tei­siin, on yhä vah­vem­min rat­kai­se­mas­sa haas­tei­ta yh­teis­kun­nan eri osa-alu­eil­la. Nyt tai­teel­li­sen asi­an­tun­ti­juu­den kaut­ta ha­e­taan rat­kai­sua sii­hen, mi­ten lau­tas­hä­vik­kiä, eli lau­ta­sil­ta bi­o­jät­tee­seen pää­ty­vää ruo­kaa, saa­tai­siin kou­luis­sa vä­hen­net­tyä.

Na­his­tu­neet naa­tit, kou­lu­jen ruo­ka­hä­vik­ki -pie­nem­mäk­si hank­kees­sa nel­jä tai­tei­li­jaa tu­tus­tui lau­tas­hä­vik­ki­haas­tee­seen ja kou­lu­ar­keen La­pu­an ylä­kou­lus­sa. Jo ai­em­min on to­det­tu, et­tä oh­jeis­tus ei usein­kaan vai­ku­ta toi­min­taan toi­vo­tus­ti lau­tas­hä­vi­kin suh­teen. On­nek­si tai­tei­li­jat ei­vät pää­ty­neet jär­jes­tä­mään lu­en­toa ai­hees­ta, vaan läh­ti­vät poh­ti­maan rat­kai­su­ja laa­jem­min. Kol­le­ga­ni sa­noin ”Ha­vain­not, huo­mi­ot ja ky­sy­myk­set saat­ta­vat ajoit­tain ol­la yk­sin­ker­tai­si­a­kin, mel­kein­pä it­ses­tään­sel­vyyk­siä, mut­ta täs­sä pii­lee myös tai­teel­li­sen asi­an­tun­ti­juu­den ydin. Tai­tei­li­ja-asi­an­tun­ti­jat us­kal­ta­vat sa­noa ää­neen, eh­dot­taa ja to­teut­taa.”

Eräs tai­tei­li­jois­ta päät­ti tes­ta­ta, voi­si­ko niin­kin yk­sin­ker­tai­nen rat­kai­su, kuin ruo­ka­lan muo­vaa­mi­nen viih­tyi­säm­mäk­si, vä­hen­tää lau­tas­hä­vik­kiä. Toi­nen puo­les­taan toi ur­hei­li­jat pu­hu­maan nuo­ria kiin­nos­ta­val­la ot­teel­la omis­ta ja mui­den tar­peis­ta, ka­ve­rei­den huo­mi­oin­nis­ta ja it­se­var­muu­des­ta.

Poh­dit var­maan, et­tä min­kä ta­kia, jos ta­voit­tee­na on vä­hen­tää lau­tas­hä­vik­kiä?

On sel­vää, et­tä jos ka­ve­rit ovat syö­neet mei­tä no­pe­am­min, tun­tuu ruo­ka­pöy­tään yk­sin jää­mi­nen usein epä­mu­ka­val­ta. Läh­dem­me mui­den kans­sa ja lo­put ruo­at lau­ta­sel­tam­me pää­ty­vät bi­o­jät­tee­seen. Mut­ta en­tä jos ruo­ka­la oli­si viih­tyi­säm­pi? Siel­tä ei oli­si kii­re pois ja ka­ve­rit­kin hok­sai­si­vat odot­taa, et­tä kaik­ki ovat val­mii­ta? Vaik­ka näin ei kä­vi­si­kään, saat­tai­sim­me ol­la tar­peek­si roh­kei­ta naut­ti­maan lou­naan lop­puun it­sek­sem­me. Oli­si­han ruo­ka­la erään ylä­kou­lu­lai­sen sa­noin: ”Ihan next le­vel!”. Vas­taus on sel­vä: lau­tas­hä­vik­ki vä­he­ni ja nuo­ret tyk­kä­si­vät viih­tyi­säm­mäs­tä ruo­ka­las­ta. Nuo­ret ha­lu­si­vat vai­kut­taa ruo­ka­lan tyy­liin myös jat­kos­sa: ”Jää­hän nää uu­den­lai­set pöy­dät käyt­töön?”, kuu­lui ky­sy­mys kou­lun käy­tä­väl­lä.

Kyl­lä jää. Myös täs­tä voim­me kiit­tää eri toi­mi­joi­den vä­lis­tä yh­teis­työ­tä.

El­la Wilén
Hank­keen pro­jek­ti­pääl­lik­kö